Olotilan lempeys

Olotila on tänään huomattavasti eilistä lempeämpi, johtuen ilmeisesti siitä, että armas jälkikasvuni saapuu muutaman tunnin kuluttua mummolasta takaisin kotiin. Siinä vaiheessa olotila on parasta olla vähintään lempeä, koska eilisen kaltaisessa mielipuolisen, angst-sävytteisen raivon vallassa ei perhe-elämästä jostain syystä tahdo tulla mitään.

Kuolemantauti nosti jälleen päätään yön pimeinä tunteina, ja heräsin arviolta 14 kertaa tunteeseen, etten pysty hengittämään ja piti nousta istumaan ja repiä hengitystiet auki. Ilahdutin tällä räkimisellä ja köhimisellä myös vieressä röhnöttävää urosta, jonka unisaldo viime yön osalta saattoi jäädä melko vähäiseksi ja jonka herätyskello pärähti soimaan aamulla kello 06:00.
Aamulla havaitsimme, että kahvi on lopussa ja jämistä keitettyyn laihaan kahviin lötkähteli maitopurkista ainoastaan valkoisia kokkareita ja niinpä aamuinen, kahdenkeskinen kahvihetki jäi lähinnä haaveekseni. Itse turvauduin loppujen lopuksi pakastekuivattuun, puolitoista vuotta vanhaan pikakahviin - makuelämyksestä jäi minulle hiukan ristiriitaiset tuntemukset, jotka vaativat tarkempaa prosessointia.

Sain eilen aikaiseksi jonkinlaisen pohjan koulutehtävälle, joka pitää palauttaa viikon päästä. (Se työnnettiin minulle ovelasti kotitentin nimellä tietenkin siitä syystä, että ottaisin siitä itselleni mahdollisimman kovat paineet). Samana päivänä olis yleinen tentti, jonne menen tekemään edellisen tautini takia missatun kokeen. Koulu on lähtenyt käyntiin tosi mukavasti, viihdyn ja opiskeltavat asiat on mielenkiintoisia. Ainoa asia, mikä rassaa on se, että aika-ajoin on melko ulkopuolinen olo kun olen 7 vuotta vanhempi kuin 20 luokkalaistani, ja kaikkia vähän vanhempiakin opiskelijoita vanhempi. Ylivoimaisesti vanhin, ja se kieltämättä vähän kiukuttaa välillä. Joka tapauksessa tykkään luokastani, vaikka välillä vähän mummottaakin. Kiva kiva kiva ja kaikki on niin kivaa.

Mikähän siinä muuten on, että mun on lähes mahdotonta kirjoittaa iloisista ja kivoista asioista vakuuttavasti? Valittamiseen löytyy aina paremmat sanat ja muutenkin se tuntuu irtoavan huomattavasti luontevammin, kuin nuo iloiset asiat. En ole ehkä vielä tottunut siihen, että minulla menee ihan OIKEASTI kerrankin hyvin, ja sanaisen arkkuni saranat tarvitsevat vielä toistaiseksi minttuviinavoitelun kokonaan auetakseen.
Rakkaalla kirjastotäti-/kulttuurihomoystävälläni on paita, jollaisen ehdottomasti tarvitsisin myös itselleni. Paita on kirkuvan punainen ja valivalivali-puhekuplalla varustettu, eli se antaa kantajalleen oikeuden valittaa mistä tahansa, missä tahansa, tilanteeseen katsomatta. Ei tarvitse kantaa maailman painoa harteillaan, jos nyt välillä vähän sattuu lipsauttamaan valivalia....


Kaiken kaikkiaan asiathan nyt kuitenkin ovat kohdallani mallikkaasti: elämäni ensimmäinen vakaa parisuhde (huomenna 1,5v!), elämäni ensimmäinen mielenkiinnolla motivoitu opiskelupaikka, lapset ovat ohi vauvaiän ja hyvässä hoitopaikassa enkä enää menetä hermojani kuten joskus aikaisemmin, kämppä on ookoo, oman autonkin saan jotenkuten kustannettua ja sillä siirrettyä suunnattoman ruhoni jälkikasvuineen kätevästi paikasta toiseen. Yritän nyt kiteyttää tämän kaiken yhteen, positiiviseen lauseeseen:

Olen onnellinen.