Itkua ja parkua

Kävimme lasten kanssa hammaslääkärillä - täti siellä sanoi, että Ilonan pitäis jo luopua unimaidosta. Eilinen ilta meni suht mallikkaasti mutta nyt päiväunille nukuttaessa huuto on kamala. Oon käynyt tumppasemassa tutin suuhun jo about seitsemän kertaa. Se auttaa hetkeksi, mutta heti kun suljen oven perässäni, huuto alkaa taas. Huoh. No se siitä.

Hain opiskelemaan! Jännitän ihan kauhean paljon, pääsenkö edes soveltuvuuskokeisiin asti (vai pääseeköhän niihin kaikki?) ja miten niissä sitten selviydyn. Kauheasti ihmisiä varmasti!! :O Lisäksi oon kuullut kauhujuttuja, että kokeissa olisi jotain "helppoja" matikkalaskuja. Har har, sellaista ei kuulkaas olekaan kuin "helppo matikkalasku". Oon autuaasti unohtanut kaiken kertotaulusta lähtien kun olen tuudittautunut kuvitelmaan, että en tule koskaan enää matematiikkaa tarvitsemaan. Inhoan matikkaa yli kaiken. >:|

Ai että minnekö hain? Lähihoitajaksi ^_^ Keksin nimittäin, että mikäpä ois sen enempää unelma-ammatti kuin esimerkiksi vastasyntyneiden hoitaja synnyttäneiden osastolla! Olis niin mahdottoman ihanaa. Eikä varmaankaan olisi sitten tarvetta enää omaa vauvaa saada, kun saisi päivät pitkät nuuhkia vauveleita ihan työkseen x)

Mielessä pyörii myös, että mikäli pääsen kouluun ja opiskelu alkaa sujua, voisin harkita jatkavani opiskeluja esimerkiksi terveydenhoitajaksi - voisin päästä äitiys- tai lastenneuvolaan töihin. Voisin olla se KIVA täti siinä laitoksessa. Yleensä kun neuvolantädeillä on taipumusta lytätä kaikki ja aiheuttaa turhaa murhetta ja huolta äitiparoille.

Mulla on aivan tajuton matkakuume. Tahtoo Eurooppaa kiertämään. Kulttuurihomoilemaan. Etsin halpoja lentoja, luen muiden matkakertomuksia, katselen kuvia ja huokailen. Tääkin tahtoo!

...ja varmasti menenkin vielä ennen vuoden loppua. Thihii ^_^

Pitäisi siivota ja muuta tylsää, plää. Ilonakin tätä kirjoitellessa hiljeni, taisi vihdoin nukahtaa. Victory is mine!