Jonkin sortin pakokauhu

Tämä on näitä päiviä, kun mun tekee mieli kadota maan alle. Irtisanois kämpän, myis kaiken ja lähtis ulkomaille - hei hei! Tämä on näitä päiviä, kun en kestä tätä yksinäisyyttä. Toisaalta taas en usko, että jaksaisin edes tavata ketään, kauppareissu lasten kanssa osoittautui aivan järjettömän raskaaksi ja väsyin siitä niin paljon, etten tiedä miten jaksan loppupäivän. En halua mitään. Ja silti on pakko.
En voi kuin hämmästellä niitä, jotka elävät edellisessä tekstissä kirjoitetun kaavan mukaan. Onko ne sellaiset ihmiset onnellisia? Mitä se onnellisuus pitää sisällään?

Voi ***** mä olen niin sekaisin ja hukassa. Kuka mut tästä pelastaa?

Inspired by Erlend Loe

Tilasin Bookplussalta kaksi kirjaa. Toinen niistä on Supernaiivi. Sen inspiroimana aion nyt kirjoittaa listan asioista, joita minulla on ja perään listan, joita minulla ei vielä ole mutta jotka tarvitsisin. Here we go.

• kaksi supernättiä ja fiksua lasta
• yksi vallan söötti sängynlämmittäjä
• puolikas datanomintutkinto
• läppäri
• kiva asunto + sauna

* * * * * * * edit: onhan mulla kans pikkuferrari ^^


Oliko ne kaikki siinä? Voiko ne todella olla siinä? Ok, ja sitten se toinen lista.

• ammatti
• työpaikka
• rahaa
• aitoja ystäviä
• liikuntaharrastus

Kirjan päähenkilö osti lelukaupasta punaisen pallon, jota heitteli tunnista toiseen pimeän tultua seinää vasten. Minullekin iski suunnaton tarve ostaa punainen, pomppiva pallo. Tosin en kuitenkaan saisi pitää sitä itselläni, joten mitäpä siitä. Olisinko onnellisempi, jos minulla olisi punainen pallo, joka olisi minun ja vain minun? En tiedä. Ehkä hankin sen pallon, kunhan lapset ovat sen verran isoja etteivät omi kaikkea.
Hmm, onkohan teini-ikäisistä noloa, jos äiti viettää kaikki iltansa pihamaalla heitellen punaista palloa seinään, aina uudestaan ja uudestaan? Varmaankin neuvoisivat mua pysyttelemään visusti takapihalla, ettei kukaan kavereista vaan satu näkemään.

Mulla ei ole aavistustakaan, mitä aion tehdä sitten kun Kela lakkaa maksamasta kotihoidontukea. "Saan" olla kotona siihen saakka, että vauveli täyttää 3v eli vielä vajaat kaksi vuotta. En oikeastaan halua kouluun saati sitten töihin, vaikka tiedän että minun pitäisi. Pelkään liiaksi ihmisiä. En halua olla osa sitä oravanpyörää. Työajat, työkaverit, vapaa-ajan vähäisyys, väsymys, kyynärpäätaktiikka, valehtelu, teatteri... paljon, paljon mieluummin olisin yksin kotona ja viettäisin kissanpäiviä. Välttyisin pahalta mieleltä, jota jotkut tuntuvat niin mielellään kylvävän. En voi ymmärtää ihmisiä. Ja miksi joka ikisen elämän pitäisi sujua saman kaavan mukaan, miksei tässä maailmassa saa olla erilainen jäämättä täysin yksin ja vaille tukiverkostoa? Se on peruskoulu, lukio ja ammattiin opiskelemaan, työpaikan saatua ehdottomasti naimisiin ja lapsentekoon, hop hop. Entä jos ei halua? Entä jos ei tiedä, mitä haluaa?


ps. oon alkanut laihtua taas. Jess.

Painan 70 kiloa. 70 hiton kiloa. Eih. Siitä ei sen enempää, kyllä tämä tästä... >.< Mutta siis hei, ihan oikeasti, 7 kiloa kahdessa kuukaudessa!?

Käytiin vauvelin kanssa Johannan luona, oli mukavaa saada ees hetkeksi vaihtelua tähän kotona kököttämiseen. Suunnitelmissa oli lähteä tänä viikonloppuna E:n kanssa Turkuun, mutta se kaatui sitten lapsenvahdin puuttumiseen. Surkeeta, ehdin jo innostua ihan kunnolla - vihdoin pääsis ulos tästä kämpästä ja tekemään jotain fiksumpaa kuin koneella istuminen / tekemisen puutteen valittaminen / angstaus / syöminen.

Isopoika on oleillut nyt enimmäkseen isin luona, vauveli on onnessaan kun saa olla jatkuvasti shown keskipisteenä ja käyttää asemaansa hyödyksi minkä kerkeää. Kerta kaikkiaan mahtava ipana; ihme, että olen tehnyt sen ihan itse (ok, sain hieman apua....).

Hirvittävä pääjumi. Ajattelin alkaa pitämään taas miljoonannen kerran blogia, jos vaikka saisin päätäni purettua sen verran etten ihan täysin hajoilisi. Olen yrittänyt katsella kouluja ja työpaikkoja, mutta aika heikolta vaikuttaa.
Ei - kerta - kaikkiaan - mitään - tekemistä !!